Coterie

View Original

He’s perfect <3

Hän on täydellinen. Siinä lause, jota olemme toistelleet viime perjantaista lähtien. <3 Yhdeksän kuukauden odotus siis huipentui, kun pienokaisemme saapui luoksemme 29.4.2016 klo 11.29. Koko perhe voi erinomaisesti. Eikä taida kuplassaan vielä ihan edes käsittää, mitä kaikkea viimeisen vajaan viikon aikana on ehtinyt tapahtua! Toisaalta tuntuu, että pikkuinen olisi ollut luonamme aina; niin syvä side pienoiseen on jo muodostunut. <3

Olimme pari ensimmäistä vuorokautta Kätilöopistolla ns. Perhepesässä eli synnyttäjien osastolla, josta saimme oman huoneen, ja sunnuntai-iltapäivänä kotiuduimme vappuhulinan keskelle Ullanlinnaan. Palaan vielä pikku-W:n ensimmäisiin päiviin kotona; nyt kuitenkin kronologisesti hieman synnytyksestä. Toivottavasti ette ole tässä vaiheessa ihan kauhuissanne – lupaan tässä kohden pehmitetyn Disney-version ;) Haluan itseänikin varten kirjoittaa ajatuksia ja kokemuksia ylös ennen kuin babyn aikaansaama oksitosiinihormoniaalto lopullisesti sumentaa kaikki synnytykseen liittyvät vähänkään kivuliaat tuntemukset. :)

Ikionnellinen isä ja poika ensimmäisenä iltana.

My "old-school", natural childbirth

Supistukset alkoivat lähes välittömästi käytyämme nukkumaan, noin 00.45 vuorokauden vaihduttua perjantaiksi. Patrik oli juuri nukahtanut ja tunnin verran tunnustelin tilanteen kehittymistä ensin itsekseni. Pian kuitenkin tajusin, että homma lähtisi rytinällä käyntiin, sillä jo tunnin kohdalla supistuksia tuli viiden minuutin välein. Alkuun supistukset kestivät puolisen minuuttia; kahden tunnin kohdalla jo 45 sekuntia, kuuden tunnin kohdalla minuutin ja reilun seitsemän tunnin supistelujen jälkeen puolitoista minuuttia. Tässä kohden soitimme toistamiseen sairaalaan ja sovimme, että lähtisimme tulemaan Kättäriä kohti. Omalla 10-portaisella asteikoillani arvioin kivuksi siinä kohden ”vain” 7-8, mutta olin huolissani miten selviän taksimatkasta, jos annan tilanteen kehittyä vielä kivuliaammaksi. Myös huoli siitä, että lapsi syntyy kotiin alkoi tuntua todelliselta (vaikka Kättärillä eivät pitäneet sitä ensisynnyttäjällä mahdollisena).

Sairaalaan saavuimme 8.30. Ennen sisääntulotutkimusta totesin Patrikille, että tulee kyllä itku, jos en ole auennut kuin muutaman sentin (kohdun tulee aueta kymmeneen senttiin, ennen kuin synnytys voi edetä). Yllätys olikin melkoinen – niin meille kuin kätilöllemmekin – kun hän totesi, että kohdunsuu on jo täysin auki! Riemuissani tiedustelin, että pääsemmekö nyt siis synnytyssaliin, johon ihana kätilömme Johanna vastasi, että te olette jo synnytyssalissa. :D

Tähän saakka kipu oli ollut siedettävää. Ehdottomasti kivuliainta, mitä olin koskaan kokenut (esimerkiksi reilun kuuden tunnin triathlon eli 2 km avovesiuintia, 90 km fillarointia ja päälle puolikas maraton ei tuntunut m-i-l-t-ä-ä-n sen rinnalla), mutta kuitenkin hallittavaa. Seuraavassa vaiheessa eli ns. ponnistusvaiheessa kipu vietiin kuitenkin ihan eri levelille ”off the chart”. Useimmilla ponnistusvaihe on nopeasti ohi, ehkä parissa kymmenessä minuutissa, mutta omalta osaltani tähän vaiheeseen meni vielä useampi tunti. Supistukset jatkuivat voimakkaina, pidempinä ja entistä kivuliaimpia. Vaikeinta oli kuitenkin, että enää ei riittänyt, että vain ”sieti” passiivisesti kipua – nyt sitä piti pystyä itse aktiivisesti tuottamaan ponnistamalla. Itseltäni meni myös hetki tajuta, mitä ponnistaminen teknisesti tarkoitti – ja henkisesti vielä pidempi hetki kerätä riittävästi rohkeutta.

Lapsivedet tulivat ulos vasta siinä vaiheessa, kun todella ymmärsin, mitä ponnistamisella tarkoitetaan. Eli se elokuvaversio, jossa lapsivedet tulevat vauhdilla heti synnytyksen alkumetreillä tapahtuu varsin harvoilla (niinkin voi kyllä siis käydä).

Kymmenen tunnin kohdalla vain yksinkertaisesti päätin, että nyt tämä viedään päätökseen – sattui miten sattui. Polte oli jäätävä. Tuntui kun paikat olisivat olleet tulessa. Pikku-W tuli lopulta ulos noin kymmenen supistuksen aikana, jossa kunkin supistuksen kohdalla ehdin tehdä kolme ponnistusta. Ensin tuli ulos pää hyvin hallitusti ja lopulta vartalo varsin nopeasti yhden supistuksen aikana. 
Kaikkiaan jäi aivan mielettömän hyvä fiilis synnytyksestä! Tekihän se tosiaan kipeää, mutta olin valmistautunut siihen henkisesti. Ja korostan, että oli oma tietoinen valintani, etten halunnut mitään kivunlievitystä missään vaiheessa.

Tämä ja loput kuvat sunnuntailta eli kun pikku-W on noin 50 tunnin ikäinen.

Itse tyytyväisyys imetyksen jälkeen.

Btw, kommentoikaahan jos haluatte kuulla lisää esimerkiksi siitä, miksi halusin synnyttää ”luomuna” ja mitä ei-lääketieteellisiä keinoja käytin kivunhallintaan. Jos toiveita tulee useampi, voin kirjoittaa erillisen postauksenkin aiheesta. Tai ainakin vastailla teidän kysymyksiin kommenttikentän puolella.

Ja jotta tämä ei ihan mammablogiksi muuttuisi, ensi kerralla on luvassa jotain 100% sisustukseen liittyvää. :)

Elämämme paras vappu!!!

xxx, 
Riika, Patrik ja pikku-W